“Likaista” taidetta

En ole mikään taideperformanssien ystävä. Liian usein “kantaaottavat” ja epäilemättä raastaviksi tarkoitetut esitykset tapaavat olla sitä itseään: tylsää tekotaidetta. Riehuminen peittää sisällön puutteen ja sen, että tekijä ei ole tahtonut nähdä vaivaa muokatakseen sinänsä ehkä hyvänkin ideansa kaikille aukeavaan muotoon.

Siksi olinkin niin yllättynyt siitä, kuinka suuren vaikutuksen viime viikonloppuna näkemäni Raakel Mustalehdon ja kumppanien uusi performanssiesitys oli. Mustalehtohan on parhaiten tunnettu muutaman vuoden takaisesta sianteurastusesityksestään. Mediat mässäilivät viikkokaupalla sen verisissä yksityiskohdissa.

Mustalehdon tämänkertainen show oli kuitenkin kaikkea muuta kuin väkivaltainen. Raadollinen se kyllä oli, mutta sillä arkisella tavalla, joka meille kaikille on tuttu: elämä ei olekaan sellaista, kuin haluaisimme sen olevan, ihmissuhteet tuottavat pettymyksen ja vanha suola janottaa. Esityksen rekvisiittana oli pöytä, jonka ääressä peikkonainen kävi keskustelua sianpään kanssa. Kyllä, oikean sianpään.

Mustalehto tuntui tässä teoksessaan tulleen takaisin lähtöpisteeseensä: kirkuvan sian teurastamisen sijaan hän puheli kauniisti sianpäälle ja lopuksi suuteli sitä intohimoisesti (vaikkei varmaan erityisen suurta elintarvikehygieniaa noudattaen). Lopuksi kaikki paljastui kiusalliseksi erehdykseksi, sellaiseksi “Mitä tulikaan tehtyä – mun on nyt pakko mennä!” –tasoiseksi noloksi mokaksi. Tuttu tunne. Useimmat meistä ovat varmaan läheisyyden kaipuussaan päätyneet joskus suutelemaan väärää henkilöä.

Performanssiin kuului keksi muutakin esitystä. Mustalehdon kollegat, viehättävä Sinikka Puolukka ja varsin ronskein ottein naista väkevämpää kumonnut Anna-Liisa, ylittivät hekin hyväksytyt rajat. Toinen teki tämän äitelillä vaahtokarkeilla ja ylettömän feminiinisellä asulla (Sinikka Puolukka on mies), toinen kajoamalla itsensä kuningas alkoholin puhtauteen (Anna-Liisa liotti viinassa jalkojaan ja tarjosi sitten paukut yleisölle).

En ole mikään taidekriitikko, mutta koko esityksen yhteisenä nimittäjänä taisi olla puhtaus, puhtauden käsite. Me kaikkihan miellämme tietyt asiat saastaisiksi, vääriksi, vaarallisiksi. Tämä puhtaus ei välttämättä liity vain terveellisyyteen tai bakteerien välttämiseen, vaan osa siitä on kulttuurisidonnaista: jotkut asiat vain tuntuvat meistä “likaisilta” tai epäsopivilta, vaikka niissä ei olisikaan mitään tautiriskiä. Jonkun on esimerkiksi vaikea syödä puhtaalle pöydälle pudonnutta ruokapalaa. Ruuassa sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta haarukasta pudotessaan se on kuin taikaiskusta muuttunut liaksi. Joku toinen ei tahdo juoda peikon joskus käyttämästä mukista. Kolmas ei voisi käyttää huolellisesti pestyä, vanhaa ja kaunista keraamista pottaa edes kukka-astiana. Nämä esimerkin henkilöt ajattelevat puhtauden olevan aivan suoraan sama asia kuin hyvyys  tai oikeellisuus. Pahimman muotonsa tämän tyyppinen puhtausintoilu tietenkin saa “rotupuhtauden” vaatimusten muodossa. Siksi tälle esitykselle oli tilausta.

Olennaisinta minusta oli Mustalehdon se valinta, että hän suuteli sikaa eikä silponut sitä. Esityksen sävy kaikkiaan oli hyvin sovinnollinen ja jopa rakastava. Sen parempaa sanomaa ei kukaan voi julistaa. Tässä performanssissa olikin enemmän ytyä kuin kymmenen tusinataiteilijan ikävystyttävissä naturalistisissa kesämaisemissa. Taiteen on elettävä tässä ajassa – hyvässä ja pahassa.

 

Syntipukki

Hyvä syntipukki on melkein yhtä hyvä kuin ongelman ratkaisu. – Tuntematon

Vanhan Testamentin kolmannessa Mooseksen kirjassa (3. Moos. 16:8-26) kerrotaan aivan kirjaimellisesta syntipukista. Aaronin, Herran palvelijan, oli määrä tiettynä aikana hankkia elävä pukki ja asettaa kaikki kansansa synnit, pahat teot ja rikkomukset sen kannettaviksi. Kun tämä oli tehty, tehtävään määrätty mies sai ajaa pukin autiomaahan. Näin eläin kantoi kaikkien synnit kauas asumattomille seuduille, pois ihmisten silmistä ja sydämistä. Nykyään ei enää vainota oikeita pukkeja, mutta syntipukin tarve ei ole kadonnut minnekään. Meillä kaikilla on sellainen valuvika luonteessamme, että aina mieluummin syytämme vaikeuksistamme jotain yksittäistä henkilöä. Vika ei tietenkään ole koskaan itsessämme, vaan aina jossain toisessa. Ja se toinen, se syntipukki – hän saa maksaa.

Aina kun eri väestönosien välillä syntyy valitettavia ristiriitoja, tietyt ainekset tuntuvat käyttävän tilaisuutta hyväkseen voidakseen purkaa antisosiaalia tuntojaan. Peikkoja vastaan suunnattu rasistinen kirjoittelu ja uhkailu on lisääntynyt – mutta samalla myös valtaväestö pelkää yhä enemmän turvallisuutensa puolesta nyt kun taantuma nakertaa hyvinvointi-Suomen perusrakenteita. Kaikki turhautuvat, väkivalta ja yleinen levottomuus lisääntyvät. Laman ja huonojen olosuhteiden täytyy olla jonkun vika! Syntipukki on pakko saada. Sama se, kuka ja mitä rotua.

Meidän on vaikea ajatella, että koko yhteiskunta ja sen tavat ja tottumukset voisivat jo itsessään olla epäoikeudenmukaisuuden lähde. Tietenkin vanha klisee on syyttää pahoista teoistaan “yhteiskuntaa”, mutta puhun tässä nyt suuremmasta asiasta: esimerkiksi köyhyyden syynä olevat talouden ja koulutuksen kysymykset ovat oikeasti niin monimutkaisia ja monesta seikasta riippuvia, ettei niihin kerta kaikiaan ole olemassa mitään patenttiratkaisua!

Joillekin tämä tuntuu olevan kestämätön totuus. Monet täyteen ikään ehtineet henkilöt heittäytyvät uhmaikäisiksi pikkulapsiksi ja pyrkivät purkamaan pahaa oloaan milloin mihinkin syntipukkiin. Rakentavan keskustelun sijaan syntipukkia herjataan ja uhkaillaan – pahimmillaan hänen kimppuunsa saatetaan jopa käydä fyysisesti.

Tällainen riehuminen saattaa hetkeksi helpottaa tekijöidensä oloa, mutta seuraukset voivat olla hirvittävät. Meille kaikille. Tosiasia kuitenkin on, että väkivallalla ei voi mitään rakentaa. Pahan olon purkaminen lähimmäiseen sanoin – tai mikä pahempaa, ruumiillisen väkivallan keinoin – ei koskaan ole oikea tie. Aikuinen ihminen hallitsee vihansa ja pelkonsa ja osaa ottaa tekojensa seuraukset huomioon.

Kuten Thomas S. Szaszkin sanoi: Minä uskon todella, että syntipukkien käytöstä kieltäytymisessä ja luopumisessa on modernin ihmisen suurin moraalinen haaste. Siitä voi riippua lajimme kohtalo.

Aikuisten oikeasti.

 

Vasen käsi, oikea käsi

[META: Julkaistu keskiviikkona 15.4.2009]

Mut ketkä istuu piiloissaan ja pesee käsiään?
On veri maksoittunut käsiin pilatusten.
Hector,  Ketkä istuu piiloissaan

Rakennusalan yritys Tramvac ei ole tainnut kuullakaan laman torjunnasta. Juuri kun meitä tavallisia kansalaisia kehotetaan joka taholta elämään kuten ennenkin, lamahirviötä säikkymättä, Tramvac pudottaa uutispommin: noin kaksisataa työntekijää aiotaan passittaa kilometritehtaalle!

Firmalla toki riittää selityksiä. Kallispalkkaiset konsultit ja vielä rahaisampi yritysjohto mumisevat tyhjää liturgiaansa: “Vallitsevissa olosuhteissa emme voi muuta! Kyllä kaikki voitava on tehty.” Tälle ajalle on tyypillistä juuri tämänkaltainen käsien peseminen. Kukaan ei ole syypää tehtyihin ratkaisuhin, kukaan ei ota vastuuta. Silmät sulkien voidaan melkein kuvitella, että tässä huhtikuisessa, ihanaan kevääseen heräävässä maailmassa kaikki on juuri niin kuin pitääkin.

Silti melkein kaksisataa henkeä joutuu pian heräämään siihen ensimmäiseen aamuun työttömän elämässään. Erityisen tympeäksi Tramvacin tekoset tekee se, että rakennusalan firmana sen palkkalistoilla on ollut paljon “vaikeasti työllistyviä” väestöryhmiä. Suomeksi heitä voidaan kutsua peikoiksikin. On aivan selkeä tosiseikka, että peikkojen on varsinkin irtisanomisen jälkeen huomattavasti vaikeampi saada uutta jopia kuin valtavirran kansalaisen. Kun työnhankkiminen tunnetusti taantuman aikana on pahamaineisen hankalaa ihan kaikille, peikkojen tulevaisuuden näkymä on synkkä.

Viimeaikaiset valitettavat ja kaikin tavoin tuomittavat peikkojen ja ihmisten väliset levottomuudet lisäävät oman myrkyllisen mausteensa tähän soppaan. Massairtisanomiset antavat selkeän viestin asenteiden kovenemisesta. Kun saneeratuiksi joutuvat juuri peikot, se on Tramvacilta selkeä viesti Suomen kansalle: näin kerrotaan, kuka on arvokas, kuka ei.

Suuryrityksen ovat maamme pyhä lehmä. Niitä ei saa kritisoida eikä niiltä saa vaatia tuota vanhanaikaista ja epämuodikasta asiaa: moraalia. Kuitenkin näissä talouden taantuman mainingeissa ja tappiomielialan aallokoissa Tramvacin saneerauspäätös on häpeällinen. Tahdon käyttää juuri tuota nykyisin melkein pannassa olevaa sanaa: häpeällinen. Lyhytnäköinen ahneus ja itsekkyys tiivistyvät tuhoisaksi cocktailiksi.

Saneeraajien olisi syytä mennä itseensä, ja miettiä, mitä tulikaan tehtyä.

 

Paaston aika

[META: Julkaistu keskiviikkona 8.4.2009]

Paastonaika on pian ohi, ja kirkkovuoden suurin juhla on edessä. Suurin juhla ei suinkaan ole joulu, vaikka moni niin luulee. Pääsiäisellä on erityismerkitys koko kristikunnalle: se on ylösnousemuksen ja toivon juhla. Se on myös uhrijuhla. On luovuttava vanhasta voidakseen saada uutta elämäänsä.
Pääsiäiseen niin kuin sitä edeltäneisiin pitkiin paastoviikkoihinkin kuuluu olennaisena osana uhrauksen ajatus. Selkeimmän ja kirkkaimman esimerkkinsä se tietenkin saa pitkäperjantaina, Jeesuksen ristikuolemassa. Kristushan ei suinkaan joutunut tinkimään vain jostain itselleen vähäpätöisestä asiasta. Kun hän antoi henkensä meidän puolestamme, hän antoi vapaaehtoisesti pois kaiken. Siinäpä vasta luopuminen!

Paastonaikaa ja uhrautumista kuvataan usein mediassa aika pinnallisin termein. Liikaa kotitöitä tekevää perheenäitiä syytetään marttyyriksi, paasto on vain toinen nimi laihduttamiselle. Se on kuitenkin tämän itsetutkiskelun ajaksi tarkoitetun ajan väärinymmärtämistä.

Eipä sillä, sokeripaasto ja herkkujen tai alkoholin nauttimisen vähentäminen toki tekee ihan terveydellisistäkin syistä hyvää itse kullekin. Mutta syvemmällä tasolla paastonajan ja pääsiäisen tarkoitus on auttaa ihmistä hiljentymään oman sisimpänsä äärelle: voit kerrankin miettiä, mikä kaikki elämässäsi on todella tarpeellista. Mikä on sinulle rakkainta? Mikä turhaa?

Tässä kaikessa ei toki ole kyse siitä, että pohtijan olisi heittäydyttävä erämaan erakoksi tai pylväspyhimykseksi. Kaukana siitä! Turha itsensä kiduttaminen on pelkkää turhamaisuutta. Mutta ihmisen on hyvä tuntea oman elämänsä asioiden tärkeysjärjestyst. Etsi kaiken arjen uuvuttavuuden ja sekalaisen rihkaman joukosta elämäsi sisin totuus: mikä on se, josta saat voimaa? Kun tunnet omat prioriteettisi, osaat vastata sydämessäsi myös siihen kaikkein salaisimpaan, viiltävimpään kysymykseen:  Mikä sinun elämässäsi olisi pahin menetys?

Mistä olisit valmis luopumaan, ja miksi?

 

[META: Kolumneja Metro-lehdessä]

[META: Neonhämärä-larpin hahmoni pastori Rautamaa on aloittanut huhtikuussa 2009 viikottaisen kolumnipalstan Metro-lehdessä.  Nämä ovat lehdessä julkaistuja kolumneja.  Kansan syvien rivien kommentit ovat erittäin tervetulleita. ]